Acerca de

IMG_20200903_122051.jpg

Minusta

Tarinani

Olen 40+ -vuotias. Syntyjäni Pohjanmaalta, jossa asuin ensimmäiset 18 vuotta. Ihan maalla. Elämä on tuonut minua rannikkoa pitkin etelämmäksi. Nykyinen kotikaupunkini on Porvoo. Onnekseni asun taasen metsän laidassa. Luonto ja sen läheisyys ovat minulle tärkeitä!

Työkokemus

Työelämä imaisi minut mukaansa kesken opintojen. Pääsin matkapuhelinpalveluiden asiakaspalveluun töihin ja nautin työstäni niin kovin, että ammattikorkeakoulun opinnot jäivät vaiheeseen. Olin ensimmäisellä työnantajallani lopulta seitsemän vuotta, vaihdellen tehtäviä aika-ajoin. Teleoperaattorilta vaihdoin rahoitusmaailman puolelle - siellä vierähti hitusen yli 10 vuotta. Tehtävät ja osastot vaihtuivat vuosien saatossa,näin uusia näkökulmia ja opin uusia asioita. Aluksi katsoin yksityiskohtia, pikkuhiljaa horisontti laajeni. Viimeiset vuodet sain olla esihenkilönä.  Eräänä päivän puhelimeni soi ja minua pyydettiin siirtymään pelimaailmaan. Pääsin jälleen tutustumaan uuteen toimialaan! Sain syventää osaamistani ja oppia jälleen lisää. Katsella niin yksityiskohtia kuin maisemaa helikopteriperspektiivistä. Kunnes taasen puhelimeni soi ja minua pyydettiin siirtymään projektipäällliköksi, oman yritykseni kautta. Ja sillä tiellä olen.

Opinnot

Saattelin nuo kesken jääneet AMK-opintoni läpi työn ohella vuonna 2005. Sen jälkeen vannoin hetkisen että "ei enää ikinä iltaopiskeluja" mutta nuo sanani olen saanut syödä moneen kertaan! Olen tuon jälkeen suorittanut ylemmän AMK:n, parikin tutkintoa valmentamisesta, positiivisen psykologian opinnot sekä, esimerkiksi, joogaohjaajaopinnot. Uuden opiskelu on minulle tärkeää, se löytyy top-5 -arvoistani.

Vaeltaminen

Jos olet sivujeni kuvia katsellut, huomaat että luonto ja vaeltaminen ovat lähellä sydäntäni. Viikoittain poikkean metsään kävelylle, pidemmälle tai lyhyemmälle. Kerran vuodessa pakkaan rinkkani ja suuntaan vaellusmatkalle tunturi-Lappiin ystäväni kanssa. Ihan ensimmäisellä vaelluksellani sorruin aloittelijan kaikkiin virheisiin: liian kovaan tahtiin sekä aivan liian täyteen rinkkaan. Kokemus on tuonut viisautta.

 

Ison nousun edessä toteamme yhdessä että "jaha, taas noustaan". Nopeus ei nousussa ratkaise vaan se rauhallinen vauhti. Eli se, millä tiedämme pääsevämme huipulle. Kun toista väsyttää, toinen tsemppaa ja kannustaa. Ja toisinpäin. Välillä istahdamme hetkeksi ja katsemme taaksepäin matkaa, jonka olemme jo nousseet. Kun voimat ovat palautuneet, taas jatkamme. Väistämättä jossain vaiheessa olemme huipulla! Sitä tunnetta ei voita mikään: tiedän kiivenneeni sinne itse, omilla jaloillani mutta yhdessä ystävän kanssa. Jalat hapottavat mutta mieli on kevyt ja iloinen. Maisemat tunturin laella aina laittavat unohtamaan kaikki kiipeämiseen liittyvät tuskat.

Valmentaminen (coaching)

 

Vertaan usein valmentamista vaeltamiseen. "Tunturi" voi olla mitä vain, sinä tiedät mitä se on. Se voi olla itseluottamukseen liittyvä, muutokseen liittyvä tai vaikka irtautumista toteutumattomasta unelmasta. 

Teemme matkan sinne "tunturin laelle" yhdessä. Sinä tiedät sen sinulle oikean etenemistahdin. Minä olen sinun tsempparisi ja kannustajasi, sinä itse otat kaikki askeleet. Välillä katselemme taaksepäin jo kuljettua matkaa - ja tarkistamme suuntaa huipulle. Se tunne, kun tiedät olevasi "tunturin päällä" tulee olemaan ikimuistoinen.

 

Valmennuksessa sinä tiedät tehneesi matkan itse, ottaneesi jokaisen askeleen itse. Et kuitenkaan tehnyt matkaa yksin, koko ajan vieressäsi on kulkenut tsemppari. Sinulla on myös repussasi keinot tehdä samankaltainen matka uudelleen.

Elämän värit

Olen käynyt uupumuksen porteilla, en edes itse tajunnut sitä ensin. Huomasin kyllä että elämästä hävisi ilo. Olin koko ajan ärtyisä enkä läsnä oikein missään. Olo oli kuin kävelisin koko ajan tihenevässä sumussa, kaikki näytti harmaalta. Koitin paikata tilannetta treenaamalla, kovempaa ja kovempaa. En tajunnut että poltin kynttilää ihan joka päästä. Kunnes kerran kahdenkeskeisessä palaverissa esihenkilöni kanssa purskahdin itkuun. Olin aivan poikki, rättiväsynyt. Tuosta itkusta seurasi sairausloma, käyntejä työpsykologin luona sekä työn uudelleen organisointia. Kova treenaaminen vaihtui lempeään liikuntaan. Toipumisessa meni lopulta kuukausia: tarvitsin lepoa ja tukea. Kunnes eräänä päivänä huomasin ilon ja värien olevan jälleen läsnä! 

Väreistä voidaan puhua myös tahattoman lapsettomuuden kohdalla. Sain tietää noin parikymppisenä, että en tule lapsia saamaan. En tiennyt silloin, miten prosessoida tuota tietoa joten päädyin hyllyttämään sen. Kun olin yli 30v, tapasin ryhmän naisia, joiden tuella pystyin ottamaan asian käsittelyyn. Sain nimen ja kohteen sille surulle, mitä tiesin koko ajan tuntevani. Siitä seurasi tunteiden vuoristorata: välillä itkua, toisinaan raivoa. Ja paljon puhetta asiasta. Tuossa vaiheessa meni parisen vuotta. Oliko se kaunista? No ei varmasti. Oliko se tarpeellista? Ehdottomasti. Tänään tiedän, että vaikka omia lapsia en tule saamaan, elämäni on erilailla mahtavaa.

 

Elämässäni on koko paletillinen värejä!