Kalastusvehkeet ja puutarhatraktori
Hei, salaseurani jäsen! 💛
Ajattelin tänään avata hieman omaa tarinaani, jotta tiedät kenen kanssa keskustelet.
Olin itse vasta parikymppinen kun sain tiedon omasta lapsettomuudestani. Tai ei sitä noin minulle esitetty vaan sain tiedon mieslääkärin suusta lauseella "ei noilla vehkeillä kannata omista lapsista haaveilla".
Runollista, eikö? Eino Leinon veroista, vähintään?
Lause, jonka jokainen parikymppinen haluaa kuulla. Ja erityisesti siis noilla sanoilla.
Sana "vehje" kun edelleenkin mielessäni viittaa asioihin kuten moottorisaha tai vaikka sirkkeli. Jokin kapistus, joka toimii joko polttomoottorilla tai sitten on paksun sähköpiuhan perässä ja siitä tulee paljon ääntä. Ja jos työntää sormen väärään paikkaan, on todennäköistä että sormesta jää vain tynkä jäljelle. Se on vehje. Ja "vehkeet" on sitten tuo sana monikossa. Eli paljon polttomoottorilla tai sähköpiuhan päässä olevia kapistuksia, joista lähtee paljon ääntä ja jotka huolimattomassa käytössä voivat viedä sormen.
Huvikseni muuten katsoin sanan "vehje" sanakirjasta. Tässä tulos: "Usein monikko, monikossa puhekieltä kalu, kapine, väline, koje, laite, värkki, vekotin. Esimerkiksi: Kalastusvehkeet. Puutarhatraktori on kätevä vehje."
No niin, se oli sivuraide täysin. Mutta toivon sydämeni pohjasta nykyään lääkäreiden tietävän, että tuota sanaa ei ole suotava käyttää.
Diagnoosina oli/on siis endometrioosi. Nykypäivänä taudista tiedetään paljon enemmän kuin tuolloin, vaikka se vielä(kin) on osittain mysteeri. Joka tapauksessa, tuolloin lääkärin mukaan mun "kalastusvehkeet ja puutarhatraktori" eivät soveltuneet lasten hankkimiseen. Edes sen vertaa, että asiasta kannattaisi haaveilla.
Yhdellä lauseella pyyhkäistiin ikkunasta ulos sekä omat lapset että niistä haaveilu.
Olin siis parikymppinen.
Opiskelin ja ympärilläni oli paljon muita opiskelijoita. Suunta oli kaikilla eteenpäin. Jokainen etsi sitä omaa polkuaan. Yhdessä ja erikseen tehtiin loistokkaita tulevaisuudensuunnitelmia tai, vähintään, suunniteltiin seuraavia opiskelijarientoja. Elämä oli kovin kepeää, oli niitä opiskelijarientoja, tenttejä, luentoja, kämppiksen kanssa ruoanlaittoa, lisää opiskelijarientoja ja siivouspäiviä. Oli yhdessä tekemistä ja paljon musiikkia.
Kännyköitä ei ollut eikä interwebsiäkään. Tai molemmat olivat, kyllä, mutta eivät totisesti sellaisessa käytössä kuin nykyään. Kännykät olivat niitä painavia mötiköitä, joita vain harvat ja valitut kantoivat mukanaan. Ja interwebsi oli jotain äärimmäisen hyhmäistä, mistä ei tiennyt että mitä sellaisella edes tekee. Tiedonhaku oli kirjastojen varassa, muualla asuviin kavereihin pidettiin yhteyttä kirjeillä ja soitto opiskelupaikkakunnalta vaikka lapsuuden kotiin tapahtui kolikkopuhelimella.
Olin puutarhatraktorini viallisuuden kanssa yksin.
Ympärillä muilla oli suuri riemu edessä olevasta elämästä. Minä taas tunsin olevani tyhjän päällä. Asia, jonka olin ajatellut olevan osa tulevaisuutta ja tapahtuvan "sitten joskus" ei tulisi tapahtumaan. Koskaan. Ja siitä haaveilukin oli lääkärin sanojen mukaan kielletty.
Haluatko tietää miten käsittelin asian?
Vastaus on: en tuossa vaiheessa mitenkään.
Survoin lääkärin sanat laatikkoon, vakumoin laatikon ja työnsin sen johonkin mieleni perälle. Kauas pois. Olin kuin sitä ei olisikaan.
Mieslääkäri ei tarjonnut kättä pidempää, edes keskusteluapua. En tiennyt kenen kanssa asiasta puhuisin, luulin että olen maailman ainoa ihminen tuossa tilanteessa. Ajattelin, että asutan yksin lapsenteossa tulevaisuudessa epäonnistuvien saarta. Siellä olin vain minä ja tuulessa huojuvat palmut.
Kävin kirjastossa lukemassa kohdan "endometrioosi", sen suuremmin en osannut asiaa käsitellä. En keksinyt mitään muuta käsittelykeinoa kuin olla käsittelemättä asiaa.
Selviytymiskeinoni oli siis pitää itseni kiireisenä. Aloitin uusia harrastuksia tanssitunneista vapaaehtoistoimintaan. Ystävän kanssa vedimme kerhoa vaihto-opiskelijoille ja siinä oli aina jotain puuhaa. Jos joku vihjaisikaan illanistujaisista, olin mukana. Ja jos kukaan muu ei vihjaissut, sitten ne järjestettiin itse. Ympäröin itseni ihmisillä ja tekemisellä. Tein kaikkeni, että en olisi yksin ajatusteni kanssa.
Ja toisaalta, tein kaikkeni että tuntisin olevani kuin kuka tahansa muu opiskelija. Syvällä tunsin olevani outolintu ja viallinen, mutta tein kaikkeni että edes pintapuolisesti olisin samalla viivalla kuin kaikki muut. Sillä viivalla, jossa suunta oli eteenpäin ja kaikki tulevaisuuden mahdollisuudet auki.
Yhdet opinnot tulivat päätökseen ja valmistuinkin, kaikesta oheistoiminnasta huolimatta. Aloitin seuraavaa tutkintoa. Onnekseni näiden seuraavien opintojen aikana pääsin vakitöihin. Vuorotyö sai aikaan sen, että kaikki se ylimääräinen oheistoiminta luontaisesti tuli päätökseensä.
Lääkärin sanoja (saatikka sitten sanaa lapsettomuus) en silti päästänyt tietoisen mielen käsittelyyn. Se vakumoitu tunteita sisältävä matolaatikko oli edelleen mielen perällä. Se tuntui mustana möykkynä sisuskaluissa mutta oli asiana liian iso ja pelottava ottaa käsittelyyn.
Kuulostaako edes osittain tutulta?