Salaseura on syntynyt - tervetuloa mukaan!

Oon viime syksystä lähtien nieleskellyt rohkeuspillereitä.

Yksi ei vielä auttanut eikä toinenkaan vaan mun piti niitä nieleskellä pidemmän aikaa.


Kyseenalaistin itseäni monen monta kertaa matkan varrella. Koitin unohtaakin asian välillä mutta siellä se vain kupli, taustalla. Nousi pintaan ja taas piti nieleskellä pari rohkeustablettia.


Mistä puhun? No podcastista.

Tarkalleen vielä tahtomattaan lapsettomien podcastista.


Itselle tuntui ajatuksenakin isolta askelelta se, että siirryn kirjoittamisesta puhumiseen. Tämä kirjoittaminen kun on aina itselle ollut sellainen turvasatama omien ajatusten käsittelyyn niin mielessä risteilivät ajatukset...


  • Mitäs jos mä mokaan kun puhun?

  • Mitäs jos mä puhun aivan päättömiä?

  • Mitäs jos mä puhun aivan vääristä asioista?

  • Mitäs jos mä vain änkytän ja kuulostan aivan ääliöltä?

  • Mitäs jos...?

Koko elämäntarinani aikaiset puhumiseen liittyvät mokat tuli käytyä läpi. Ihan jokainen ja pahimmat useampaan kertaan.


Se kerta, kun yläasteella esitelmän aikana kädet tärisi ja ääni värisi niin että esitelmästä ei meinannut tulla mitään. Takarivi jo naureskeli ja mun olo vain paheni.


Se kerta, kun olin pukumiesten edessä puhumassa viisaita ja dödö petti, kasvot loistivat punaisena ja hiki vain valui selkää pitkin.


Sekin kerta, kun edessä oli auditoriollinen ammattilaisia. Mua ennen oli törkeän hyvä puhuja ja se mun vähäinenkin itsetunto ropisi johonkin maton rakoihin.


Ai niin ja se kerta kun yllättäen mut kutsuttiin pukumiesten ja -naisten eteen puhumaan viisaita. Olin päättänyt noin omatoimisesti viettää "casual Thursdaytä" vaatetukseni suhteen ja hiuksetkin oli saparoilla. Ja yhtäkkiä seison yrityksen johtoryhmän edessä. Mua niin hävetti. Ja se oli muuten viimeinen kerta kun oon ollut toimistolla verkkareissa ja saparot päässä.


Rohkeuspillereitä siis kului. 💊💊💊


Mun rohkeuspillereitä ootte ensinnäkin olleet te, blogin lukijat. Oon saanut älyttömän kivaa palautetta, kiitos kaikille palautteen antajille!


Toisekseen mun rohkeuspillereitä on olleet mun ystävät ja mentorit. Ne, jotka ei vain kehu ja kannusta vaan potkii hanurillekin jos ei muuten ala tapahtumaan.


Kolmannekseen oon elänyt niinkuin opetan. Tehnyt pieniä kivoja asioita itselleni, nostanut omaa mielialaa aina tiukan paikan tullen.


Oon siis kasannut kaikin keinoin omaa rohkeuttani.

Ja pikkuhiljaa aloin miettimään toisenlaisia vastauksia niihin "mitäs jos" -kysymyksiin.

  • No, jos mä mokaan niin ei se ole maailmanloppu.

  • Jos mä puhun päättömiä niin silloin ei kukaan vain kuuntele.

  • Jos mä puhun vääristä asioista: aattelen niin, että kun puhun suoraan mun sydämestä niin silloin ne on oikeita asioita.

  • Ja jos mä änkytän ja kuulostan ääliöltä: no, mä voin tallentaa jaksot vaikka kuinka monta kertaa ja valita niistä sitten sen parhaimman.

Sitten mieleen pullahteli toisenlaisia muistoja.


💎Ne monet kerrat, kun olin uusien työntekijöiden perehdytyksessä iltapäivän viimeinen puhuja pitkän (ja puuduttavan) päivän jälkeen. Miten joka kerta sain ihmiset mukaan juttuun niin, että meillä riitti keskustelua reilusti yliajalle. Ja usein vielä senkin jälkeen.


💎Kaikki ne kerrat kun sain puhua pöydälliselle pukumiehiä ja -naisia ja onnistuin.


💎Se kerta, kun salissa oli reilusti yli 300 ammattilaista, jotka olivat vielä maksaneet lipuistaan. Eli kukaan heistä ei ollut pakolla paikalla vaan joka ikinen iikka oli siellä ihan vapaaehtoisesti, koska halusivat. Mua jännitti, toki, ennen lavalle kiipeämistä. Löysin kuitenkin esiintymisen rentouden ja sain esityksestä törkeän hyvää palautetta.


💎Ne monet, monet puhelut mitä kauan sitten hoidin puhelinasiakaspalvelussa. Sain esihenkilöiltä kiitosta rauhallisuudesta ja selvästä artikuloinnista.


💎Palaute mun tunneilta. Kuinka monta kertaa olenkaan kuullut sen, että mun tunteja on helppo seurata koska mä puhun niin selvästi ja rauhallisesti.


Edellisessä tekstissä puhuin siitä ajatus - tunne - toiminta -kehästä.


Olin itse pitkään siellä "ei se kuitenkaan onnistu, sä mokaat varmuudella" -kehällä.

Vihdoin ja viimein sain leiskautettua itseni sille kehälle, missä kaikki onkin mahdollista. Sille kehälle, missä nuo hyvät muistot on päällimmäisenä ja omaa toimintaa ohjaa ajatus "mä haluan tehdä tän".


Ja niin mä tein!


Viime viikolla pullahti ulos ensimmäiset kolme jaksoa Salaseuraa - eli tahtomattaan lapsettomien podcastia. Ja eilen torstaina tuli neljäs jakso eetteriin. Tämä ensimmäinen tuotantokausi on 11 jaksoa pitkä, sitten otan huilitauon. Palautteesta riippuu, että jatkanko siitä sitten toiselle tuottarille vielä.


Jos sulla on ehdotuksia käsiteltäviin aiheisiin tai jos haluaisit tulla vieraaksi (tai ehdottaa jotakuta muuta vieraaksi) niin laita viestiä! 💛


Löydät podin täältä: https://anchor.fm/katibfi sekä Spotifystä nimellä Salaseura.


Milloin sä olet nieleskellyt rohkeuspillereitä?


Halauksia,

Kati



Jos haluat työskennellä mun kanssa 1:1 niin varaa ihmeessä tutustumiskeskustelu!





60 views0 comments

Recent Posts

See All

Jos olet riittävän vanha (tai tällä hetkellä riittävän trendikäs) niin LP-levyt on sulle tuttu juttu. Joskus tuollainen LP-levy jäi jumiin. Jostain syystä neula jäi kiertämään sitä yhtä ja samaa kehää