top of page
  • Writer's pictureKati

Mukavuusalueen ulkopuolella

Heti kärkeen pahoittelut kuvan kielenkäytöstä.

Olen sillä lailla vanhanaikainen, että sähköisen kalenterin lisäksi käytössä on aina paperinenkin versio. Ja tuo on kuva erään vuoden paperikalenterista.


Tuolloin tuijottelin tuota ja mietin, että se mahtaa olla totta. Viimeisen vuoden tapahtumat ovat osoittaneet että se on totta.

Olen ollut blogirintamalla hiljaa nyt parisen kuukautta. Aika ja energia menivät podcastin tekemiseen, siinä kun riitti sekä kirjoittamista että puhumista sekä vielä editointiakin. Tuoreelle podin pitäjälle siinä oli siis hommaa ihan urakalla.


Mutta nyt näin kesän korvalla on taas hyvä hetki laittaa tänne kirjallisia mietteitä talteen.


📸 Siivoilin eilen valokuvia. Google Drive nimittäin herjasi täyttyvästä tallennustilasta ja tiesin, että syynä ovat ne tuhannet ja taas tuhannet valokuvat. Eli ei muuta kuin kuppi kahvia käteen ja ankaraa siivousta. Osa kuvista ensin ulkoiselle levylle talteen ja sen jälkeen Drivelta roskiin. Loput vain suoraan roskiin.


Oman elämän muutokset muuten näkyivät niissä kuvissa. Pari vuotta sitten olin hyvin aktiivinen valokuvaaja, erityisesti kuvasin pieniä luonnon yksityiskohtia ja hyvin paljon arkisia tilanteita. Sitten kuvaamisinto hiipui, kuvia oli kuukausi kuukaudelta vähemmän ja vähemmän. Kuvistakin voi nähdä, että aloin kääntymään sisälle päin ilman halua muistaa hetkiä jälkikäteen. Aavistin jollain tasolla edessä olevat elämänmuutokset.


Viime kevät, kesä ja syksy toivatkin rytinää ja perustusten heiluttelua isolla kädellä.

Jostain muistan lukeneeni että esimerkiksi työn loppuminen, muutto, läheisen vakava sairastuminen, läheisen kuolema sekä avioero ovat niitä suuria aikuisiän kriisipaikkoja. Kuolema onneksi jäi tuolta listalta kokematta, kaikki muut tulivatkin sitten lyhyessä ajassa kerralla.


Olin elänyt monen monta vuotta tuolla mukavuusalueellani. Elämän palikat olivat niin tiukasti paikoillaan että ne otti jo itsestäänselvyytenä.


Keväällä vuosi sitten heiluin siinä mukavuusalueeni rajalla läheisen sairastumisen takia, syksyllä minut kertaheitolla heitettiin mukavuusalueen ulkopuolelle. Rytinällä sinne toiseen päätyyn.


Se sattui ja itketti.

Se väsytti.

Se toi epäilyksen tunteita, mietteitä kuten "selviänkö?" ja "osaanko?".


Välillä mietin, että onko tämä vain unta ja että aamulla herään sieltä "vanhasta elämästä" uudelleen. Niin ei käynyt, uusi kaupunki ja uusi koti olivat totta seuraavanakin aamuna.


🌱 Itkemisen tarve tyydyttyi itkemällä, antamalla itkun tulla. Olen kertonutkin kaikille, että tässä lähiseudulla ei taida olla markettia, maantietä tai puistoa, missä EN olisi itkenyt.

🌱 Väsymykseen auttoi lepo ja lempeä liike. Itseni helliminen, mitä se missäkin hetkessä sitten tarkoitti.

🌱 Yksi asia kerrallaan otin uusia osa-alueita haltuuni. Välillä tein virheitä mutta niistäkin tuli opittua ja pikkuhilljaa epäilyksen tunteet laimenivat. Onnekseni minulla on maailman paras ex-puoliso, jolta saan edelleen kysyä aina tiukan paikan tullen apua.


Nyt tajuan, että tuo viime vuosi oli lahja. Se, että minut pakotettiin karkealla kädellä mukavuusalueen ulkopuolelle, oli kertakaikkiaan lahja.


Ensinnäkin se oli lahja minulle oppia tuntemaan itseni paremmin. Kun iso osa tutuista asioista riisutaan ympäriltä pois, sain katsoa itseäni silmiin ja miettiä, että kuka minä olen. Ja mitä minä haluan. Minkälaisia tunteita haluan tuntea, keitä ihmisiä haluan ympärilleni. Miten haluan elää. Osa noista edelleenkin vasta selviää itselleni, mutta ei minulla ole kiire. Annan asioiden tapahtua omalla painollaan.


Lisäksi viime vuosi salli minun venyttää tuota omaa mukavuusaluettani kunnolla - ja huomata, että selviän siitä. Teen, kokeilen ja pyydän apua, jos en omin voimin selviä. Ei minun tarvitse olla "supernainen", saan tunnustaa tarvitsevani apua ja tukea eri ihmisiltä. Sekin on uutta, riisua se pakkopärjäämisen kulttuuri itseltä pois.


Toivon toki, että näin rajulla tavalla tuota omaa mukavuusaluettani ei enää toistamiseen venytetä. Olen päättänyt, että oman loppuelämäni motto on tämä Eleanor Rooseveltin suuhun laitettu sitaatti:


"Do one thing every day that scares you."


Yksi pieni teko kerrallaan kurkistelen sinne mukavuusalueen ulkopuolelle. Sillä se venyy ja notkistuu enkä minä jämähdä paikoilleni.


Miten sä venytät sun mukavuusaluetta?


Halauksia!


25 views0 comments

Recent Posts

See All
bottom of page