Kohti kangastusta
Pari viimeistä kirjoitusta on mennyt enemmän saarnamiehen hommiksi kuin miksikään muuksi. Pahoittelut siitä, jatketaan matkaa taas vähän toisenlaisella tulokulmalla.
Et varmasti ylläty, kun (taasen) paljastan että kuvalla ei ole mitään tekemistä tekstin kanssa. Rymisevän syksyn jälkeen otin viime vuoden lopussa hetken hengähdyksen aurinkomaassa. Tämänkin väriyhdistelmän näkeminen kutkutti mieltä ja sydäntä juuri oikeista kohdista! Halusin nyt tarjota tuon saman sinulle.
Olin parikymppinen kun sain Uutisen.
Jos olet lukenut näitä tekstejä aikaisemmin, tiedät mihin Uutiseen tässä viittaan. Jos et, niin lukaise vaikka täältä salaseurasta. Tai lue täältä puutarhatraktorista. Tajusinpa juuri että jos et ole täällä aikaisemmin vieraillut niin nyt saattaakin olla pähkinä purtavaksi: miten salaseura ja puutarhatraktori liittyvät toisiinsa?
Joka tapauksessa, elin opiskelijaelämää. Ympärilläni oli muita saman ikäisiä ja kaikilla kiire elää omaa elämäänsä ja mennä eteenpäin. Suunnitella tulevaisuutta ja niitä hienoja asioita, mitä vastaan tulee.
Ehkä kuvaisin tuota yleistä tunnetilaa sanalla riemu. Joo, tietysti jokaisella oli synkempiä hetkiä kun joku tentti ei mennyt maaliin toivotusti tai kun ei saanutkaan sitä unelmien kesätyöpaikkaa. Silti pinnan alla yleisesti oli syvä riemu siitä, että tässä nyt tehdään omaa tulevaisuutta ja kaikki ovet ovat avoinna.
Jos olet jo elänyt nuo vuodet, tiedät mistä puhun. Ilo ja innostus tulevasta, vähän sellainen "ei malttaisi odottaa, mitä kaikkea hienoa onkaan edessä" -tyyppinen henki.
Tunsin olevani ulkopuolella tuosta.
Tai, oikeammin, mielessäni TIESIN olevani ulkopuolella tuosta.
Lääkärin Uutisen jälkeen tuo tulevaisuuden riemu ei enää kuulunut minulle. Se oli jotain, mikä oli pysyvästi horisontissa. Aina kun mielestäni saavutin sitä, se pomppasi kauemmaksi. Vähän ehkä kuin kangastus. Se näkyi siellä kaukana. Vaikka miten pontevasti kuljin sitä kohti, yritin ja pakotin ja teeskentelin, se näkyi aina yhtä kaukana. Kaunishan se kangastus oli, unelmien keidas kerrassaan.
Uutisen jälkeen tipuin siis erikoiseen sisäiseen ristiaallokkoon. Koitin työntämällä työntää itseäni kohti tuota samaa tulevaisuuden riemua kuin mitä ympärilläni näin. Kohti sitä kangastuksen maisemaa, sitä unelmien keidasta.
Veto toiseen suuntaan, eli merkilliseen mustaan tunteeseen, oli yhtä suuri kuin tuo oma pakonomainen pyrkimykseni iloon.
Lopputuloksena en liikkunut mihinkään. Olin jumissa. Räpiköin ja räpiköin mutta en vain edennyt mihinkään.
Asian kohtaaminen oli itselleni mahdoton asia. Näin jälkikäteen asiaa pohtiessani ymmärrän, että pienikin oljenkorsi ammattilaisilta tuossa vaiheessa olisi vienyt pitkälle. Ohjaaminen keskustelutuen piiriin, ohjaaminen vertaistuen piiriin, muutama empaattinen sana – mielellään joku kombinaatio noista. Tai edes jotain.
Luulin olevani maailman ainoa ihminen tuossa tilanteessa. Tai jälleen kerran tiesin mielestäni varmaksi, että olen maailman ainoa ihminen tuossa tilanteessa.
Olin niin nuori, että minulla ei kerta kaikkiaan ollut mitään työkaluja Uutisen kohtaamiseen.
Ei minulla ollut käsitystä siitä, että lapsettomuus on surutyötä. Eikä siitä, että tuohon surutyöhön liittyy niin paljon muitakin tunteita kuin vain suru.
En ymmärtänyt sitä, että tuossa hetkessä itsemyötätunnosta olisi ollut iso apu. Olisin ehkä osannut ja ymmärtänyt hakea tukea läheisiltä vaikeassa tilanteessa. Minulla oli (ja on) ihania ihmisiä ympärilläni, olin vain itse niin lukossa että en edes tajunnut puhua asiasta. Tai uskaltanut, kummin vain.
En tajunnut sitä, että juoksemalla pakoon tunteitani tein itselleni hallaa. Iso itku olisi helpottanut painetta sisällä mutta en muista, että olisin antanut itseni tuossa vaiheessa edes itkeä. Koska se itkuhan olisi tarkoittanut, että olisin ymmärtänyt mitä lääkäri sanoi. Että olisin myöntänyt ne sanat itselleni. Kivenkovaan pakenin lääkärin sanoja ja erityisesti niiden merkitystä. Pakkasin ne laatikkoon, teippasin laatikon kiinni ja survoin johonkin kauas pois.
Kun tenavana en halunnut kuulla jotain, työnsin sormet korviin ja lallattelin jotain - vaikka hämähämähäkkiä. Kun ei kuule, asiaa ei ole olemassa. Se saattoi olla vaikka pyyntö tiskata tai jokin muu, mitä juuri sillä hetkellä ei vain haluttanut tehdä. Ei voi tehdä, kun ei kuule. Ehkä kuulostaa tutulta? En nimittäin usko, että olen maailman historian ainoa ihminen joka on muksuna noin tehnyt. 😀
Uutisen jälkeen elin vähän tuolla samalla mentaliteetilla. Kun en ajattele asiaa, sitä ei ole olemassa. Kun en myönnä että minuun sattuu, minuun ei voi sattua. Kun pakkaan tunteet sisälle, niitä ei ole ja olen vain yksi iloinen opiskelija muiden joukossa.
Faktahan on, että selektiivisesti tunteita ei voi puuduttaa. Kun valitsin olla kokematta niitä synkän pään tunteita, leikkasin itseltäni niitä aitoja ilon tunteita myös pois. Olin vähän sellainen kaikkea jollain lailla sivusta kokeva. Osallistuin noina vuosina vaikka mihin mutta jotenkin oma olo oli koko ajan irrallinen siitä, mitä tapahtui. Ikään kuin minusta olisi ollut paikalla vain 80% ja loput oli ... jossain.