Itku, potku ja raivarit. Osa 1, itku.

Updated: Mar 4

Itku oli pitkään itselleni asia, jota koitin pidätellä. Tiedätkö, jos kyyneleet nousivat silmiin niin koitin räpsytellä ne ääntä nopeammin pois. Samalla nieleskelin sitä itkumöykkyä kurkusta pois.


Oletko joskus koittanut muuten nieleskellä omaa itkumöykkyäsi? Se on yllättävän kova ja sitkeä pala nieltäväksi, sen kanssa saa puuhastella hetken aikaa. Itselläni sen nieleskely itse asiassa jopa sattuu kurkkuun.


Pelkäsin siis omia tunteitani ja, sitä myöten, omaa itkuani. Pelkäsin meneväni jotenkin enemmän rikki jos annan itseni itkeä. Pelkäsin, että itkun myötä se oma paha olo vain pahenee. Ja toisaalta vähän ehkä häpesinkin sitä, jos jossain julkisella paikalla alkoi itkettämään.


Sellainen "aikuiset ihmiset ei näytä julkisella paikalla kipua" -tyyppinen ajattelu.

No, elämä puuttui peliin. Kuten niin usein muulloinkin.


Tuli tilanne, jossa oma sisäinen kipu oli vain niin suuri että en tiennyt miten päin sen kanssa olisin ollut. Sattui, oli raskas olo, pää oli sumussa. En jaksanut tai pystynyt tehdä mitään muuta kuin vain ... itkeä. Surin siis eroani.


Lapsettomuuttani kun käsittelin, pystyin itse jollain lailla kontrolloimaan sitä, että milloin annan surulle ja itkulle tilaa ja milloin en. Minulla meni kymmenen vuotta uskaltaa ottaa asia käsittelyyn - kuten olen kertonut aikaisemmin. Lopulta kun uskalsin niin pystyin itse jollain lailla tosiaan ohjastaa sitä, että milloin annoin esimerkiksi itkun tulla. Tokihan lapsettomuus edelleen herättää tunteita, tietysti. Tuosta olen jutellut esimerkiksi täällä.


Ero poikkesi lapsettomuuden käsittelystä sillä, että ero löi päälle hyökyaallon lailla. Se tuli ja valtasi minut kerralla kokonaan, en voinut valita milloin sitä käsittelen koska se ravisteli rakenteita myöten.


Olo oli karmea, hain helpotusta. Ja itku oli yksi keino helpottaa omaa oloa. Kun en muuhun oikein pystynyt niin itkemisestä tuli tärkein kanava itselleni vapauttaa kehosta surua.


Opin, että itku on fyysistä työtä. Ehkä olet sen kokenut? Välillä itketti niin etten saanut henkeä. Huomaamattani painuin välillä itkiessäni kaksinkerroin kun hartiat ja pää eivät vain halunneet pysyä ylhäällä. Koko fysiikka puhui sen puolesta, että olin musertunut. Ja niin olinkin.


Lisäksi kun oikein itkettää niin siitä tulee pää kipeäksi ja olo on kuin mankelin läpi vedetty.


Vaikka se on fyysistä niin silti (tai ehkä osittain sen takia?) itku helpotti oloa. Toki päätä särki ja silmät olivat turvoksissa eikä olo muutoinkaan ollut hehkeä, mutta joku pieni palanen sisällä liikahti kerta kerralta vähän oikeampaan asentoon.


Harjoittelin ensin kotona ja metsässä, pikkuhiljaa minusta tuli itkemisen mestari. Koska asioita vain täytyi hoitaa surusta huolimatta niin en voinut millään lailla kontrolloida, koska annan surulle tilaa. En voinut linnoittautua sisälle suremaan vaikka välillä mieleni totisesti olisi tehnyt.


Muutin uudelle paikkakunnalle. Eräälle ystävälleni sanoin, että uuden kotini lähettyvillä ei taida olla yhtään markettia tai muuta kauppaa, jossa en olisi itkenyt. Aikaisempi häpeä yleisellä paikalla itkemisestä katosi, en vain enää välittänyt. Jos vaikka kaupassa ollessa jokin asia nosti kivun pintaan, päästin sen ulos itkuna. Jos joku näki, mitä sitten? Minä en mennyt siitä rikki eikä hänkään.


Pariin otteeseen lähdin ilman nenäliinoja liikenteeseen, hieman uhkarohkeasti. Kaupassa näin jotain, mikä painoi kaikki itkunappulat pohjaan. Eihän siinä auta muu kuin kulkea nenä vuotaen kohti nenäliinapakettihyllyä ja avata yksi paketti. Maksoin toki paketit kassalla. En häpeillyt yhtään selittää kassahenkilölle, miksi paketti on auki.


Opin, että ei se itkukaan ikuisuuksia kestä. Jos koitan nieleskellä sitä, tuo itse asiassa kestää kauemmin kuin se, että hetkiseksi annan surun ja itkun tulla.


Saihan tuo vähän koomisiakin piirteitä.


Annoin itselleni lahjaksi matkan ulkomaille. Päätin matkustaa businessluokassa, koska en kestänyt ajatella täpötäyttä matkustamoa ja liian lähellä olevia vieraita ihmisiä. Elettiin pandemia-aikaa eli kaikenlainen yskiminen ja niistäminen oli hyvin kyseenalaista.


Istuskelin Helsinki-Vantaan loungessa odottelemassa lennon lähtöä ja taas itketti. Annoin itseni itkeä. Olin valinnut itselleni sellaisen yhden hengen pienen loossin että saan varmasti olla yksin. En totisesti kaivannut ketään viereeni puhumaan small-talkia.


Istuin ja itkin. Välillä söin ja join jotain ja sitten itkin vähän lisää. Kuten usein itkun kanssa käy, nenäni alkoi vuotaa ja niistin ponnekkaasti.


Kuulin, miten parin loossin päästä henkilö kahahti jaloilleen ja lähti vihaisin askelin kulkemaan minua kohti. Kyseessä oli mies. Veikkaan, että hän oli tulossa kertomaan minulle kannanottonsa "sairaana matkustamiseen".


Kun hän näki minun itkevän ja niistävän, hän pysähtyi siihen paikkaan. Hän tuijotti hetken, ja teki korostetun rauhallisesti 90 asteen käännöksen toiseen suuntaan.


Olisin nauranut mutta kun itketti, niin en voinut.

Jälkikäteen olen tuolle kyllä hihitellyt useampaankin kertaan.


Itku on siis myös supervoima.

Se kehittää suojakilven ympärille, jonka avulla vihaiset vieraat ihmiset pysyvät loitolla.


Asteikolla 1-10, kuinka helppoa itkeminen on sulle?


Jos kaipaat tähän hetkeen vähän lisää iloa elämääsi ja itsemyötätuntoa, lataapas tästä itsellesi maksuton työkirja.



Jos elät vaikka erotilanteessa tai selvittelet tunteitasi liittyen omaan lapsettomuuteesi, varaa ihmeessä maksuton tutustumiskeskustelu - katsotaan, miten voisin olla tukenasi. ⬇️


48 views0 comments

Recent Posts

See All